En sitten tiedä että onko se joku kansansairaus tänä päivänä. Monesti kun satun lukemaan jotakin keskustelua jossain niin lähes aina itse kirjoituksesta ja kommenteista käy tosi hyvin ilmi se että ihmiset saattaa kantaa kaunaa ja olla katkeria jopa vuosikausien takaisista asioista.

 

Lähes joka päivä kun luen jostain jotain keskustelua, se ihmisten katkeruus ja kauna kyllä paistaa läpi niistä kommenteista. Ei siihen tarvita kun ripaus maalaisjärkeä että huomaa tuon asian.

 

Olen törmänny moniin itseäni huomattavasti vanhempiin aikuisiin ihmisiin joilla saattaa olla jo lapsiakin. Kun näiden ihmisten kanssa alkaa jutustelemaan ja tutustumaan niin kyllä se aika nopeasti käy ilmi että tämä toinen saattaa kantaa kaunaa omille vanhemmilleen jostain vuosien takaisista asioista.

 

Kyllähän mullakin on ollut elämässä se vaihe kun pidin äitiä ihan suoraan sanoen, sanonko minä ihmisenä. En elämäni yhessä vaiheessa kuunnellu äitiä oikeastaan missään asiassa, mutta nyt 22-vuotiaana olen äidille kiitollinen monistakin asioista.

 

Mutta mulla vaan ei mene jakeluun että miksi itseäni huomattavasti vanhemmat ja aikuiset ihmiset jaksaa kantaa kaunaa omille vanhemmilleen joistain asioista mistä on jo vuosikausia aikaa. Kun seuraan näitä katkeruudella ja kaunalla höystettyjä keskusteluja, herää väkisinkin ajatus siitä että onko näillä ihmisillä edes halua yrittää antaa tapahtumia anteeks edes hiljaa omassa mielessään. Onko näillä ihmisillä edes halua päästä yli niistä traumoista jotka ehkä on jo lapsuuden kodissa aiheutunu.

 

Jos se kaikki katkeruuden tunne ja kauna on niin pahasti patoutunu sisälle että se pitää purkaa julkisesti keskustelu-palstoilla, joissa muuten keskustelu yllättävän monesti lipsuu haukkumisen ja herjauksen puolelle, niin siinä vaiheessa kyllä pitäis jo harkita terapiaan menemistä.

 

Empä mie välittäis kauheasti lukea itsestäni mitään kauheita herjaus ja haukkuma-ketjuja... Ja väitän ettei kukaan muukaan haluais lukea itsestään negatiivisia ketjuja katkeruudella ja kaunalla höystettynä.

 

Jotkut jopa väittävät kiven kovaan että eivät ikinä tule antamaan vanhempien tekoja anteeks edes hiljaa omassa mielessään, mutta kyllä mie kehtaan väittää että viimeistään siinä kohtaa kun näiden ihmisten vanhemmat lähtee manan majoille, niin kyllä se sitten viimeistään siinä kohtaa tulee että olis sittenkin pitänyt antaa ne kaikki teot ja tapahtuneet anteeks.

 

Mie kyllä kehtaan väittää noin, koska kyllähän itseänikin välillä soimaa kun niin monta vuotta kannoin omalle isoäidilleni kaunaa. En aio kertoa minkä takia, mutta ainakin sain mielenrauhan kun annoin hiljaa omassa mielessäni anteeks isoäidille.

 

Toki ymmärrän että joillekkin se unohtaminen on vaikeeta. Se on jopa miulle itelleni äärettömän vaikeeta ja joidenkin asioiden unohtaminen on jopa mahdotonta. En mie silti jaksa olla katkera enkä kantaa kaunaa edes siitä etten ikinä saanut tuntea omaa isääni juuri ollenkaa. Puhumattakaan että jaksaisin olla katkera siitä että mun ja mummin (äidin äiti) viimenen kohtaaminen ei ollut päätä silittelevä.

 

Omassa historiassani on paljon negatiivisia kokemuksia asioista ja vastonkäymisiäkin on vaikka muille jakaa. Nuo kaikki kyllä silloin tällöin pyörii mielessä, mutta en silti jaksa olla katkera enkä kantaa kaunaa siitä että tähän mennessä oikeastaan kaikki ihmis-suhteet on menny päin sanonko mitä.

 

Eipä ollut koti-oloissakaan kauheasti hurraamista, mutta kyllähän se vaan niin on että jos kaikki viha, kauna ja katkeruus on patoutunu sisälle, eikä sitä pääse fiksusti mihinkää purkamaa niin kyllähän se elämä aika hankalaks vetää. Samoin jos ei osaa eikä pysty eikä halua antaa kellee mitää koskaa anteeks nii ei sekään oo kovin hyvä juttu.

 

Kyllähän ihmisellä pitää tuntemuksii olla, mut pitää osata myös antaa anteeks. Jos ei muuten nii ihan vaa oman mielenrauhan takia.