En sitten tiedä että onko se joku kansansairaus tänä päivänä. Monesti kun satun lukemaan jotakin keskustelua jossain niin lähes aina itse kirjoituksesta ja kommenteista käy tosi hyvin ilmi se että ihmiset saattaa kantaa kaunaa ja olla katkeria jopa vuosikausien takaisista asioista.

 

Lähes joka päivä kun luen jostain jotain keskustelua, se ihmisten katkeruus ja kauna kyllä paistaa läpi niistä kommenteista. Ei siihen tarvita kun ripaus maalaisjärkeä että huomaa tuon asian.

 

Olen törmänny moniin itseäni huomattavasti vanhempiin aikuisiin ihmisiin joilla saattaa olla jo lapsiakin. Kun näiden ihmisten kanssa alkaa jutustelemaan ja tutustumaan niin kyllä se aika nopeasti käy ilmi että tämä toinen saattaa kantaa kaunaa omille vanhemmilleen jostain vuosien takaisista asioista.

 

Kyllähän mullakin on ollut elämässä se vaihe kun pidin äitiä ihan suoraan sanoen, sanonko minä ihmisenä. En elämäni yhessä vaiheessa kuunnellu äitiä oikeastaan missään asiassa, mutta nyt 22-vuotiaana olen äidille kiitollinen monistakin asioista.

 

Mutta mulla vaan ei mene jakeluun että miksi itseäni huomattavasti vanhemmat ja aikuiset ihmiset jaksaa kantaa kaunaa omille vanhemmilleen joistain asioista mistä on jo vuosikausia aikaa. Kun seuraan näitä katkeruudella ja kaunalla höystettyjä keskusteluja, herää väkisinkin ajatus siitä että onko näillä ihmisillä edes halua yrittää antaa tapahtumia anteeks edes hiljaa omassa mielessään. Onko näillä ihmisillä edes halua päästä yli niistä traumoista jotka ehkä on jo lapsuuden kodissa aiheutunu.

 

Jos se kaikki katkeruuden tunne ja kauna on niin pahasti patoutunu sisälle että se pitää purkaa julkisesti keskustelu-palstoilla, joissa muuten keskustelu yllättävän monesti lipsuu haukkumisen ja herjauksen puolelle, niin siinä vaiheessa kyllä pitäis jo harkita terapiaan menemistä.

 

Empä mie välittäis kauheasti lukea itsestäni mitään kauheita herjaus ja haukkuma-ketjuja... Ja väitän ettei kukaan muukaan haluais lukea itsestään negatiivisia ketjuja katkeruudella ja kaunalla höystettynä.

 

Jotkut jopa väittävät kiven kovaan että eivät ikinä tule antamaan vanhempien tekoja anteeks edes hiljaa omassa mielessään, mutta kyllä mie kehtaan väittää että viimeistään siinä kohtaa kun näiden ihmisten vanhemmat lähtee manan majoille, niin kyllä se sitten viimeistään siinä kohtaa tulee että olis sittenkin pitänyt antaa ne kaikki teot ja tapahtuneet anteeks.

 

Mie kyllä kehtaan väittää noin, koska kyllähän itseänikin välillä soimaa kun niin monta vuotta kannoin omalle isoäidilleni kaunaa. En aio kertoa minkä takia, mutta ainakin sain mielenrauhan kun annoin hiljaa omassa mielessäni anteeks isoäidille.

 

Toki ymmärrän että joillekkin se unohtaminen on vaikeeta. Se on jopa miulle itelleni äärettömän vaikeeta ja joidenkin asioiden unohtaminen on jopa mahdotonta. En mie silti jaksa olla katkera enkä kantaa kaunaa edes siitä etten ikinä saanut tuntea omaa isääni juuri ollenkaa. Puhumattakaan että jaksaisin olla katkera siitä että mun ja mummin (äidin äiti) viimenen kohtaaminen ei ollut päätä silittelevä.

 

Omassa historiassani on paljon negatiivisia kokemuksia asioista ja vastonkäymisiäkin on vaikka muille jakaa. Nuo kaikki kyllä silloin tällöin pyörii mielessä, mutta en silti jaksa olla katkera enkä kantaa kaunaa siitä että tähän mennessä oikeastaan kaikki ihmis-suhteet on menny päin sanonko mitä.

 

Eipä ollut koti-oloissakaan kauheasti hurraamista, mutta kyllähän se vaan niin on että jos kaikki viha, kauna ja katkeruus on patoutunu sisälle, eikä sitä pääse fiksusti mihinkää purkamaa niin kyllähän se elämä aika hankalaks vetää. Samoin jos ei osaa eikä pysty eikä halua antaa kellee mitää koskaa anteeks nii ei sekään oo kovin hyvä juttu.

 

Kyllähän ihmisellä pitää tuntemuksii olla, mut pitää osata myös antaa anteeks. Jos ei muuten nii ihan vaa oman mielenrauhan takia.

Joskus on hetkiä jolloin saatan pohtia tätä kysymystä. Tosin omat muutamat kokemukseni poliisien kanssa on ollut ainoastaan hyviä ja myönteisiä. Mulla ei edes ole yhtään negatiivista kokemusta virkavallan kanssa. Tämäkin sen takia koska itse en ole tähän mennessä halunnut hankaluuksia virkavallan kanssa, enkä halua niitä jatkossakaan.

 

Toisaalta myös mietin niitä ihmisiä jotka kiusallaan ja ehkä pienessä tuitelissa tekee aiheettomia soittoja saadakseen poliisin paikalle. Tuo alkoholi kun on sellanen aine, minkä ansiosta ihminen saa päähänsä toinen toistaan kummallisempia päähän pistoksia. Joillekkin se on ärräviinaa kun taas toisille se on se kuuluisa taikajuoma joka saa iloseksi yhden illan ajaksi.

 

Tosin tässä kohtaa ei voida ruveta yleistämään. Joillakin ihmisillä vaan on taipumusta siihen että otetaan vähän ilolientä (tai ärräviinaa) ja soitetaan aiheetta 112:hteen. Tämäkään ei sentään tarkota sitä että jos muutamilla on tähän taipumusta niin sitten on kaikilla.

 

On myös niitä jotka ottaa muutaman huikan/pullon taikajuomaa, sitten sen illan ollaan elämänsä sankareita kun keksitään joku välikohtaus että saadaan sinitakkiset paikalle. Lopulta tämä ilmotus kolahtaa ilmottajan omaan nilkkaan ja yö valtion hotellissa keltasella patjalla on taattu. Kyllä sitä yllättävän paljon oppii tietämään maailman menosta kun poliisit-sarjaa seuraa.

 

Tiedän tapauksena erään iäkkäämmän pariskunnan jonka naapuri on tehnyt heistä aiheettomia ilmoituksia muutaman. Pariskunnasta isännällä on hiukan huono kuulo ja tästä johtuen pariskunta joutuu keskustelemaan hiukan kovaäänisemmin. On oikeastaan aika pöyristyttävää että naapuri, joka on tämän pariskunnan on tuntenut jopa kauemmin kun minä itse, on kehdannut soittaa ja sanoa että naapurissa kuuluu kova-äänistä riitelyä. Vaikka kyse on ihan tavallisesta ja äärettömän mukavasta pariskunnasta josta isännällä vaan on huono kuulo.

 

Kyllä tällainen tyhmempikin maallikko sen erottaa että milloin naapurissa riidellään ja milloin on kyse ihan vaan pelkästä kova-äänisestä keskustelusta. Itse olen asunut tässä kerrostalossa vajaan vuoden, eikä mulla vaan ole naapurien kanssa ollut mitään ongelmaa. Aina olen lähtenyt siitä että ihmisten kanssa täytyy yrittää tulla toimeen, mutta on myös tullu muutama sellanen tapaus vastaan joiden kanssa ne kemiat ei vaan kertakaikkiaan ole kohdannut vaikka kuinka olisi yrittänyt olla edes puheväleissä.

 

Mutta kyllä meistä jokainen voi omalla toiminnallaa ja käytöksellään vaikuttaa siihen että onko poliisi ystävä vai vihollinen. Sitähän ne jotkut sanoo että niin mettä vastaa kun sinne huudetaan.

Voi olla että tää asia on osa taudin kuvaa, sillä mie olen 17-vuotiaasta asti painiskellu masennuksen kanssa. Nykyään näin 22-vuotiaana suhtaudun edelleen todella skeptisesti ja ehkä vähän flegmaattisestikkin sosiaalityöntekijöihin, psykologeihin ja ennen kaikkea lääkäreihin.

 

Tätä masennusta on miun kohdalla yritetty hoitaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä tässä alle 7000 asukkaan kylässä on tarjoilla. Olen ollut jopa aikoinaan osasto-kierteessä tämän masennuksen kanssa. On kokeiltu erilääkkeitä, mutta niistä ei oo ollut kun harmia. Mulla meni koko vuosi 2012 painoa pudottaessa kun masennus-lääkkeiden takia olin lihonnut lähes 30 kiloa. Jatkuvasti sain olla ostamassa kokoo isompia vaatteita kun edelliset alkoi jäädä pieneksi. Tuolloin painoin lähes 80 kiloa ja joka kerta kun katsoin peiliin, näin ainoastaan sen 169 senttisen läskipalleron jolle ei lemppari-farkut menny jalkaan.

 

Vaikka muut ei minua läskinä nähny, se ei vaikuttanu siihen, millaisena minä näin itseni... Eli läskinä. Olo paheni joka kerta kun katsoin peiliin. Yhtä hyvin olisin voinut olla vilkasematta peiliin, mutta koska asuin vielä tuolloin kotiväen nurkissa ja mulla oli huoneessa 4-ovinen peileillä varustetut likuovi-kaapit, niin kyllähän sitä aina ohi mennessään näki itsensä sieltä peilistä.

 

Olen puhunut tästä masennuksesta jopa lääkärille, mutta mitäpä nuo yleislääkärit tässä pienessä kylässä tekisikään muuta kun määräävät pillereitä ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Onhan se päivän selvää että kun yleislääkärin palkka on yksityisen lääkärin palkkaan verrattuna paskempi, niin eihän tuolla paikallisessa arvauskeskuksessa voi mitään erityistä odottaa. Vastaan otto on jo aulassa ilmottautumis-pisteellä todella perseestä ja lääkäri ei vaivaudu edes tekemään mitää alustavia/tarkentavia kysymyksiä tilanteesta. Minuu oikeen kauhistuttaa joka kerta että koska se lääkäri oikein syyllistyy hoitovirheeseen määräämällä jotain vääränlaisia pillereitä.

 

Ja vieläpä kun tuo tilanne tuossa paikallisessa arvauskeskuksessa on se että lääkäreitä ei vaan ole tarpeeks, kunnalla ei tietenkää oo varaa palkata lisää kun kaikki rahat menee kreikkaan, ja se seuraava aika mikä tarjoilla on, menee sinne 2-5 viikon päähän. Paikalliset mummelit menee ja varaa kaikki päivystys-ajat, mutta sen verran minä noista päivystys-ajoista tiedän että noissa päivystys-ajoissa saa joutua varttumaa pahimmillaa monta tuntia sitä omaa vuoroaa ja sit ku se oma vuoro vihdoin ja viimenään tulee, nii palvelu on suoraa sanottuna aivan hanurista.

 

Mie olen jopa käynyt terapiassa ja puhunu tästä masennuksesta, mistä se johtuu, mitkä kaikki asiat mun elämän varrella on saanu tän aikaan.  No okei, se terapeutti oli ihan kiva, mutta sitte alko jossaki välissä tuntumaan että nyt on kaikki kerrottu, eikä mitää kerrottavaa enää oo, niin sitte se loppu se terapiassakin käyminen.

 

Tänä päivänä homman nimi on se, että kaikki tuntuu pakko-pullalta. Töissä käyminen tuntuu pakko-pullalta, kaupassa käyminen tuntuu pakko-pullalta, kämpän siivoominen tuntuu pakko-pullalta ja jopa ruuan laittaminen tuntuu pakko-pullalta.

 

Ennen mie sain päivän aikana vaikka mitä aikaseks, mutta tätä yllä kuvattua on ollu jo taas muutaman kuukauden päällä. Se mikä ennen tapahtu ihan rutiinilla, tuntuu nyt pakko-pullalta, eikä mitää huvita tehä. Aamusin jalkeille pääseminen on melkoisen hankalaa.

 

Ja vielä kun tähän masennukseen höystetään tämä yksinäisyys, jonka kanssa painiskelen edelleen nii se tämä masennuskin tuntuu tuplasti pahemmalta. Jopa se vetää vielä kahta surullisemmaks kun ei oo ikinä saanu kokea olevansa välitetty ja hyväksytty tällasena kun on... Kyllähän sen tietää että ne niinsanotut tavalliset ihmiset kiertää masennusta sairastavat kaukaa...

 

Eli mitä muita vaihtoehtoja jää jälelle kun olla yksin? Jos niin monet kerrat on luottamus petetty, tunteilla leikitty, jätetty porukan ulkopuolelle, eikä kukaa välitä...

Luin hetki sitte hesarin (Helsingin sanomat) verkkolehti-versiosta jutun, jossa kerrottiin tytöstä joka oli 16-vuotiaana joutunut muuttamaan pois kotoota siellä vallitsevan tilanteen takia. Jutussa oli pääsääntösesti puhetta nimenomaan nuorten syrjäytymisestä.

 

Me nuoret ei siis syrjäydy, vaan meidät syrjäytetään... Mutta minkä ihmeen takia?

 

No just sen takia, koska aikuisilla ei ole aikaa. Työ menee ehdottomasti kaiken edelle ja joissakin kodeissa lapset/nuoret saa koulusta tullessa välillä miettiä että mistä saa ruokaa. Nälkä kurnii masussa, mutta jääkaapissa palaa valo. Aikuiset on töistä tullessaa väsyneitä ja ehkä kärttysiä tai muuten vaan väsymyksen takia välinpitämättömiä. Suomessa on jo ihan tarpeeks vanhempien keskuudessa mielenterveys-ongelmia, lapset/nuoret joutuu niistä kärsimään... Joko tahattomasti tai tahallisesti. Kaikki me ollaa joskus väsyneitä, mut ei kenenkää sivullisen pitäs saada kärsiä omasta väsymyksestä.

 

Itse lopetin koulun vuoden 2013 alusta koska paloin loppuun. Tunneilla en saanu mitään aikaseksi, aamusin nukuin pommiin, tehtävien tekemisestä tuli pakkotahtista ja suurin osa tehtävistä kertyi rästiin jääneiden pinkkaan. Vuoden 2012 lopulla ennen joululomaa opettaja jo otti asian koulun keskeyttämisestä puheeks ja joululoman jälkee koulussa sitten päädyttiin lopullisesti siihen että mun kohalla koulut on käyty ja sain todistuksen postissa. Vähemmän tuli opintoviikkoja, mutta silti.

 

Tuon jälkeen mulla meni 2-3kk kotona maatessa. Olin aluksi kuukauden paikallisen seurakunnan keittiössä, mutta siitä ei sitten tullut mitään. En siis olut toipunu loppuun palamisesta kunnolla ja taas maattiin kotona vailla järkevää tekemistä. Harrastuksiakaan ei ollut. Puhumattakaan siitä että kavereita olis ollut. Mie olin siis kaiket päivät yksin kotona ja välit kotiväen kanssakin oli tilanteen johdosta tulehtuneet ja rakoili jatkuvasti.

 

Huhtikuun 2013 alusta pääsin paikalliselle työpajalle jossa aluksi pohdittiin että missä mie olin hyvä. Mun itsetunto kuitenkin oli (ja on edelleen) nollassa, enkä siis itse pystynyt mainitsemaan yhtään asiaa missä olisin hyvä. Ihan varmasti mie oisin osannu kyllä luetella vaikka kuinka pitkän listan omista vahvuuksista, mutta en vaan pystyny. Varsin flegmaattisella ja skeptisellä asenteella mie siinä istuin ja kuuntelin kun muut luetteli niitä mun vahvuuksia mun puolesta.

 

Tuolla pajalla kyllä oli ihan hyvää porukkaa ja kaikkien kanssa kyllä olin jonkunlaisissa puheväleissä, mutta kenestäkään en saanut sellasta kaveria, jonka kanssa olis vapaa-ajallakin voinut jotain tehdä. Muutamat oli jo entuudestaan tuttuja.

 

Mutta kyllä varmasti jokainen joka masennuksesta kärsii tai on joskus kärsinyt, tietää miten vaikeeta on keksiä itsestää hyviä puolia ja luetella edes itselle niitä omia vahvuuksia. Itse olen kärsiny masennuksesta 17-vuotiaasta asti. Se kaikista pahin on kyllä jo mennyt, mutta edellee tänäkin päivänä on niitä kausia kun itkettää, vituttaa, kaikki on perseestä eikä mikää kiinnosta.

 

Tästä nykyisestä tilanteestani vaikenen, mutta silti jaksan vaan pohtia sitä että miks aikuiset ihmettelee kun nuoria syrjäytyy koko ajan. Mieksei aikuiset voi katsoa peiliin ja kysyä itseltään että ONKO MUN OMASSA TOIMINNASSA JOTAIN VIKAA KUN OMA LAPSI ON SYRJÄYTYNYT?

 

En voi käydä syyllistämään aikuisia enkä sen koommin yleistämään, mutta jos aikuisilla oikeasti on niin kauhea kiire töiden takia ja se työ menee ehdottomasti kaiken edelle, niin miksi niitä lapsia on pitänyt ylipäätään hankkia. Jokanen syrjäytyny nuori on meinaan yhteiskunnalle aika kallis paukku ja jokanen aikuinen voi kyllä omalla toiminnallaa vaikuttaa siihen ettei se oma kullannuppu syrjäydy.

 

Olen perustanu facebookkiin ryhmän SYRJÄYTYMISTÄ VASTAAN!... Linkki ryhmään tuossa alempana.

 

https://www.facebook.com/groups/689702681051953/

Todella pitkällisen pohdinnan jälkeen uskaltauduin kirjoittamaan tästä asiasta tänne ja samalla tuomaan oman ääneni kuuluville siitä että myö kaikki ihmiset ollaan erilaisia. Toivon että lukijat, pysähtyisi kukin tahollaan miettimään suhtautumistaan erilaisuuteen. Erityisesti sitä, että onko se oma suhtautuminen erilaisuuteen myönteisellä pohjalla vai ei.

 

Eli jos ihan alusta aloitan kertomaan niin synnyin 9.1.1992 Helsingin kätilö-opistolla. Arvioitu syntymis-päivä oli 4.1.1992, mutta 5:dellä päivällä se heitti. Olin vasta syntyneeksi ihan normaali kokonen ja painonen. Kehityksessä ei tuolloin havaittu vielä mitään poikkeavaa.

 

En ihan tarkkaan muista, minkä ikänen olin, mutta pieni kuitenkin kun mulla todettiin epilepsia. Lääkitys alotettiin heti kun tuo todettiin. Tuolloin kuitenkin elettiin vielä 90-lukua, eikä lääke-tiede tuolloin ollut läheskään niin hyvin kehittynyt kuten nykyään. Lääkitys kuitenkin tehosi, enkä muista että olisin yhtään kohtausta saanut tuon lääkityksen aikana. Tämäkin todistaa sen että tuolloin jo saatiin lääkityksellä sairauksia kuriin sen sijaan että sen sairauden olisi annettu myllätä ja edetä ilman hoitoa.

 

Olisinkohan sitten ollut 8 vuotias kun tuo epilepsia-lääkitys purettiin. Tämäkin toki tapahtui lääkärin kanssa jutellessa, eikä tämän asian suhteen tehty mitään omin päin ilman että oltiin ensin juteltu lääkärin kanssa. Äiti ja isäpuoli otti töistä vapaata ja oli 24/7 mun kanssa. Hetkeksikään ei vanhemmat jättäneet mua yksin (toki veskissä & pesulla sain käydä itsekseen).

 

Kun sitten ensimmäistä kertaa tuon lääkityksen purkamisen jälkeen tuli taas lähtö päijät-hämeen keskus-sairaalaan tarkastukseen, havaittiin mulla älyllisessä kehityksessä viivettä. Suomeksi tää älyllinen kehityksen viive tarkoitti mulla lievää kehitys-vammaa. Mikä ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi oppinut asioita kuten muutkin ikä-toverit. Ainoastaan matematiikka, englanti & ruotsi mukautettiin, mutta muuten pärjäsin ihan normaalissa koulussa. Mutta sitten kun mulla oli jo tuolloin keskiverrosti keskittymis-vaikeuksia joiden takia en pystynyt keskittymään yhteen asiaan pitkään. Tämän takia mun kohdalla katsottiin parhaaksi ratkasuksi se että kun oli kokeet, mut laitettiin erilliseen huoneeseen tekemään koetta, jotta olisin pystynyt keskittymään.

 

Koko lapsuuteni ajan olin myös melko vilkas, mutta AD/HD:ta ei ikinä todettu.

 

Tässä vuosien varrella en ole päässyt eroon lievästä älyllisestä kehitysviiveestä enkä keskittymis-vaikeuksista. Nämä kaks asiaa ei tarkota sitä ettenkö oppisi ja ymmärtäisi samalla tavalla kuten muutkin ihmiset. Kuitenkin joidenkin ihan yksinkertaistenkin asioiden oppiminen ja ymmärtäminen saattaa viedä multa vähän tavallista kauemmin.

 

Kuitenkin näihin kahteen asiaan liittyen on myös eräs asia, mikä saa miut surulliseks on se että en ole kauheasti saanut kannustusta unelmiin, joita mulla tulevaisuuteen liittyen on. Viime vuosi oli harvinaisen raskas kun pari omaista/läheistä lähti taivaaseen, oli muutto pois äidin siiveltä, oli katto-remppaa omassa kämpässä... Kaikenlaisia vastoimkäymisiä, mitä en ihan kaikkia tässä viitti edes luetella. Nuo edellä mainitut muutokset tapahtui 3kk sisällä kaikki ja niihin sopeutuminen kesti kauan.

 

Olen saanut osakseni kestää jopa kiusaamista näiden asioiden tiimoilta, mutta koska karu totuus on se etten pääse keskittymis-vaikeuksista enkä lievästä älyllisestä kehitys-viiveestä ikinä eroon, vaan joudun näiden kanssa elämään koko ikäni, en ole näistä kiusaajien sadattelemista kommenteista juurikaan jaksanu välittää.

 

Kuitenkin mainitsen vielä tähän loppuun että mulla 17-vuotiaana todettiin masennus ja sitä koitettiin hoitaa lääkkeillä, joista kuitenkaan ei ollut loppujen lopuksi mulle muuta kun harmia. Sittemmin se kaikista pahin masennus on helpottanut pikkasen, ja edelleen on niitä hyviäkin päiviä. Sitten on ne päivät erikseen kun itkettää, vituttaa, kaikki on ihan perseestä ja suoraan sanottuna tekis mieli vaan tehä itelle joku lopullinen ratkasu.

 

Kuitenkin kun kysyn itseltäni että kannattaako tämä lopullisen ratkasun itselle tekeminen niin sitä väkisinkin alkaa pohtimaan että loppujen lopuks on vielä asioita joiden takia kannattaa jatkaa maallista vaellusta ja vielä olis kuitenki niin paljon asioita näkemättä.

 

Ja lopuksi vielä sellainen muistutus erityis-lapsen/nuoren vanhemmille että kannustakaa sitä omaa jälkikasvuanne sellaseen elämään, minkä he itse haluavat ja kuunnelkaa mitä jälkikasvunne teille kertoo tulevaisuuden unelmistaan.