Lapsi/nuori ei noudata sovittua kotiintulo-aikaa, vanhemmat antaa kotiarestia. Lapsi/nuori kiroilee, vanhemmat antaa piiskaa tai suorittaa jonkun muun ruumiillisen toimenpiteen.

 

Miksi lasta/nuorta pitää rangaista edellä mainituista asioista?

Eikö pelkkä isäällinen/äidillinen nuhtelu riitä?

Onko lapsen/nuoren kanssa puhuttu siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei?

Jos on, onko yhteiset pelisäännöt tehty kerralla selväksi niin ettei ne jää epäselviksi?

Vai onko kyse siitä millasen kasvatuksen vanhemmat on ite saanu?

Onko ruumiillinen kurinpito sitten hyväksyttävää?

 

Kasvatus-tapoja on erilaisia, ja periaatteessa se on jokaisen vanhemman asia, miten lapsensa kasvattaa. Kuinka usein vanhemmat tulee ajatelleeksi sitä, että jos lapsi/nuori joutuu kasvamaan ruumiillisen kurinpidon pelossa, voi se vaikuttaa siihen että kun pieni lapsi kasvaa, alkaa hän jossain vaiheessa ajattelemaan että on ainoa oikee tapa satuttaa toista ja että ainoa oikea tapa selvittää asiat on satuttaa toista.

 

Vanhemmat on voinu ehkä itse kotona asuessaan saada Ruumiillista kasvatusta, mikäli ei olla noudatettu omien vanhempien asetamia sääntöjä. Kuitenkaan ne, jotka tänä päivänä on vanhempia ja oman nuoruutensa eläneet 70-80-luvulla, ei välttämättä tuu ajatelleeks että maailma muuttuu. Jos lapsi menee tarhaan tai kouluun vähän välii mustelmilla ja naarmuilla, kyllä tänä päivänä ne aikuiset siellä tarhassa ja koulussa kiinnostuu ja alkaa soittelemaan vanhempien perää kyselläksee, että mistä on kyse.

 

-Onko vanhemmat oikeasti tänä päivänä valmiita ottamaan riskin että kun se oma kullannuppu joutuu kasvamaan perheessä jossa käytetää ruumiillista kurinpitoa, ja joku tekee siitä ilmotuksen lastensuojelulle?

 

-Miksi pitää hankkia lapsia, jos niitä ei kyetä kasvattamaan ilman, että lapsi joutuu pelkäämää omia vanhempiaan ja että tarhaan tai kouluun mennään harva se aamu keho mustelmia ja ruhjeita täynnä?

 

-Eikö näistä tapauksista sitten uutisoida riittävästi?

 

Meillä kotona isäpuoli oli erityisesti mun kimpussa, koska olin sisarksista pieni-kokoisin ja heikoin, enkä lapsena ollut kykeneväinen puolustautumaan. 2 veljeäni sai kyllä tuolloin olla enimmäkseen rauhassa. Koulussa en uskaltanut asiasta puhua, vaikka opettaja kyllä kovasti kyseli. En uskaltanu puhua koska pelkäsin pahinta. Mun annettiin jo pienenä ymmärtää, etten kuulunut perheeseen ja että en ollut ikinä edes haluttu lapsi. Minä olin siis vahinko, toisin kuten veljeni. Vielä tänäkin päivänä, 21-vuotiaana kannan arpia noista ajoista ja traumojakin on edelleen. Vielä tänäkin päivänä, jos joku kävisi minuun kiinni, en varmaan uskaltaisi asiasta puhua, koska pelkäisin seurauksia. Nykyään olen erityisesti miesten suhteen hyvinkin arka ja varautunu. Sääli sinänsä, koska silti sisimmässäni tiedän että maailmasta löytyy vielä niitäkin ihmisiä jotka ei tekis pahaa kärpäsellekkään. Valitettavasti tosiasia on kuitenkin se että isäpuoleni on tämän saanut aikaan. Nuo ajat on saanu mussa aikaan myös sen, etten uskalla kovin helposti alottaa parisuhdetta. Kyllähän meistä jokainen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta valitettavasti itseni kohdalla se vaatisi vähän enemmän, kun romanttisia illallisia kynttilän valossa, siirappisia runoja ja isoja ruusu-kimppuja.

 

Tämän omakohtaisen pienen tarinan kautta kiteytän sitä, miten vakavasta asiasta tässä loppujen lopuks on kyse, ja toivon että jos erityisesti vanhemmat tätä lukee, pysähtyisi miettimään mahdollisia kasvatus-metodejaan uudemman kerran.