Masennuksen oireet vaihtelee vaikeusasteen, esiintymistiheyden ja keston mukaan. Elämän kriisitilanteet ja stressi voi aiheuttaa monenlaisia ohimeneviä mielenterveyden ongelmia jolloin oireita voi ilmetä myös henkilöillä jotka ei sairasta masennusta. Masennus voi kätkeytyä myös monien oireiden ja vaivojen taakse, jolloin masennusta ei välttämättä huomata.

 

*oireiden varhainen tunnistaminen

ja riittävän aikainen hoitoon hakeutuminen

parantaa huomattavasti sairauden

ennustetta*

 

Itse olen sairastanu masennusta jo 17-vuotiaasta asti, eli 4 vuoden ajan. Tähän 21 vuoden ikään mennessä olen saanu käydä läpi toinen toistaan rankempia asioita, joista osaa en edes muista. Silloin kun tämä masennus oli pahimmillaan. liittyi siihen myös päihteiden käyttöä. En ala tässä koko elämän tarinaa kertomaan, mutta tässä kohtaao n hyvä muistuttaa siitä että siihen masennukseen saa kyllä monenlaista apua, jos vaan vähän viitsisi nähdä vaivaa sen avun pyytämiseen ja ennen kaikkea jos on pienintäkää halua parantua siitä.

 

En ole itse perehtyny juurikaan noihin itsemurha-tilastoihin, enkä tiedä että onko mulla siihen edes haluakaan, mutta sen tiedän että joka vuosi ihan liian moni päättää maallisen vaelluksensa vaan sen tähden ettei masennukseen olla saatu asianmukasta hoitoa. Jotenki tuntuu tänä päivänä lähinnä siltä että masennusta vähätellää. Jotku ihmiset saattaa vaan todeta että *no se nyt vaan hakee huomioo*, vaikka todellisuus voi olla paljon pahempi. Kuinka pitkälle pitää mennä ennenku joku kiinnostuu/huolestuu? Sitten kun tämä pahasta olosta oikeasti kärsivä henkilö päättää päivänsä, niin sittenkö on mukavaa kun syyllistetään itteä että kun olis pitäny tehä jotain ja kuunnella tätä ihmistä.

 

Kyllä olisi oikeastaan lääkäreilläkin peiliin katsomista kun vastaanotolle tulee henkilö joka suoraan sanoo kärsivänsä pahaa oloa, johon on jo useampaan otteeseen liittyny myös ajatuksia tehdä itselle jotain lopullisia ratkasuja. Onko ne lääkkeet oikeasti ensimmäinen, ainoa ja muka paras ratkasu tän pahan olon hoitoon? Eikö ensiksi voida miettiä esim. terapiaa? Kyllä se itseänikin ihmetyttää että miksi aina ensimmäisenä turvaudutaa lääkkeisii, eikä voida edes miettiä mitää muita ratkasuja. No toki ne lääkkeet tukee sitä paranemista, mut kyllä siihen sivuun voitaisiin vielä laittaa se ihminen terapiaan, koska nimenomaan ne lääkkeet ei poista sitä tosiasiaa että ihminen, jolla on paha olla ja mahdollisesti itsetuhosia ajatuksia, haluaisi ehkä puhua jollekkin luotettavalle ja ammattitaitoselle ihmiselle siitä  omasta tilanteesta ja siitä että miten siihen tilanteeseen on päädytty ja mikä/mitkä tekijä(t) on sen aiheuttanu.

 

 

Jotenkin olen ainaki itse ajatellu että tänä päivänä sitä masennusta vaan vähätellään ja ihminen, joka tästä masennuksesta kärsii, hakee muka vaan huomiota. Sitten kun oikeasti joku masennuksesta kärsivä päättää maallisen vaelluksensa niin sitten vasta kiinnostutaan ja huolestutaan... Eli toisin sanoen huolestutaa ja kiinnostutaa siinä kohtaa, kun se on jo liian myöhästä.

 

 

Tätäkö tää nyky-maalima on? Oma terveys menee sen lähimmäisen edelle, niinkö?