Todella pitkällisen pohdinnan jälkeen uskaltauduin kirjoittamaan tästä asiasta tänne ja samalla tuomaan oman ääneni kuuluville siitä että myö kaikki ihmiset ollaan erilaisia. Toivon että lukijat, pysähtyisi kukin tahollaan miettimään suhtautumistaan erilaisuuteen. Erityisesti sitä, että onko se oma suhtautuminen erilaisuuteen myönteisellä pohjalla vai ei.

 

Eli jos ihan alusta aloitan kertomaan niin synnyin 9.1.1992 Helsingin kätilö-opistolla. Arvioitu syntymis-päivä oli 4.1.1992, mutta 5:dellä päivällä se heitti. Olin vasta syntyneeksi ihan normaali kokonen ja painonen. Kehityksessä ei tuolloin havaittu vielä mitään poikkeavaa.

 

En ihan tarkkaan muista, minkä ikänen olin, mutta pieni kuitenkin kun mulla todettiin epilepsia. Lääkitys alotettiin heti kun tuo todettiin. Tuolloin kuitenkin elettiin vielä 90-lukua, eikä lääke-tiede tuolloin ollut läheskään niin hyvin kehittynyt kuten nykyään. Lääkitys kuitenkin tehosi, enkä muista että olisin yhtään kohtausta saanut tuon lääkityksen aikana. Tämäkin todistaa sen että tuolloin jo saatiin lääkityksellä sairauksia kuriin sen sijaan että sen sairauden olisi annettu myllätä ja edetä ilman hoitoa.

 

Olisinkohan sitten ollut 8 vuotias kun tuo epilepsia-lääkitys purettiin. Tämäkin toki tapahtui lääkärin kanssa jutellessa, eikä tämän asian suhteen tehty mitään omin päin ilman että oltiin ensin juteltu lääkärin kanssa. Äiti ja isäpuoli otti töistä vapaata ja oli 24/7 mun kanssa. Hetkeksikään ei vanhemmat jättäneet mua yksin (toki veskissä & pesulla sain käydä itsekseen).

 

Kun sitten ensimmäistä kertaa tuon lääkityksen purkamisen jälkeen tuli taas lähtö päijät-hämeen keskus-sairaalaan tarkastukseen, havaittiin mulla älyllisessä kehityksessä viivettä. Suomeksi tää älyllinen kehityksen viive tarkoitti mulla lievää kehitys-vammaa. Mikä ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi oppinut asioita kuten muutkin ikä-toverit. Ainoastaan matematiikka, englanti & ruotsi mukautettiin, mutta muuten pärjäsin ihan normaalissa koulussa. Mutta sitten kun mulla oli jo tuolloin keskiverrosti keskittymis-vaikeuksia joiden takia en pystynyt keskittymään yhteen asiaan pitkään. Tämän takia mun kohdalla katsottiin parhaaksi ratkasuksi se että kun oli kokeet, mut laitettiin erilliseen huoneeseen tekemään koetta, jotta olisin pystynyt keskittymään.

 

Koko lapsuuteni ajan olin myös melko vilkas, mutta AD/HD:ta ei ikinä todettu.

 

Tässä vuosien varrella en ole päässyt eroon lievästä älyllisestä kehitysviiveestä enkä keskittymis-vaikeuksista. Nämä kaks asiaa ei tarkota sitä ettenkö oppisi ja ymmärtäisi samalla tavalla kuten muutkin ihmiset. Kuitenkin joidenkin ihan yksinkertaistenkin asioiden oppiminen ja ymmärtäminen saattaa viedä multa vähän tavallista kauemmin.

 

Kuitenkin näihin kahteen asiaan liittyen on myös eräs asia, mikä saa miut surulliseks on se että en ole kauheasti saanut kannustusta unelmiin, joita mulla tulevaisuuteen liittyen on. Viime vuosi oli harvinaisen raskas kun pari omaista/läheistä lähti taivaaseen, oli muutto pois äidin siiveltä, oli katto-remppaa omassa kämpässä... Kaikenlaisia vastoimkäymisiä, mitä en ihan kaikkia tässä viitti edes luetella. Nuo edellä mainitut muutokset tapahtui 3kk sisällä kaikki ja niihin sopeutuminen kesti kauan.

 

Olen saanut osakseni kestää jopa kiusaamista näiden asioiden tiimoilta, mutta koska karu totuus on se etten pääse keskittymis-vaikeuksista enkä lievästä älyllisestä kehitys-viiveestä ikinä eroon, vaan joudun näiden kanssa elämään koko ikäni, en ole näistä kiusaajien sadattelemista kommenteista juurikaan jaksanu välittää.

 

Kuitenkin mainitsen vielä tähän loppuun että mulla 17-vuotiaana todettiin masennus ja sitä koitettiin hoitaa lääkkeillä, joista kuitenkaan ei ollut loppujen lopuksi mulle muuta kun harmia. Sittemmin se kaikista pahin masennus on helpottanut pikkasen, ja edelleen on niitä hyviäkin päiviä. Sitten on ne päivät erikseen kun itkettää, vituttaa, kaikki on ihan perseestä ja suoraan sanottuna tekis mieli vaan tehä itelle joku lopullinen ratkasu.

 

Kuitenkin kun kysyn itseltäni että kannattaako tämä lopullisen ratkasun itselle tekeminen niin sitä väkisinkin alkaa pohtimaan että loppujen lopuks on vielä asioita joiden takia kannattaa jatkaa maallista vaellusta ja vielä olis kuitenki niin paljon asioita näkemättä.

 

Ja lopuksi vielä sellainen muistutus erityis-lapsen/nuoren vanhemmille että kannustakaa sitä omaa jälkikasvuanne sellaseen elämään, minkä he itse haluavat ja kuunnelkaa mitä jälkikasvunne teille kertoo tulevaisuuden unelmistaan.