Voi olla että tää asia on osa taudin kuvaa, sillä mie olen 17-vuotiaasta asti painiskellu masennuksen kanssa. Nykyään näin 22-vuotiaana suhtaudun edelleen todella skeptisesti ja ehkä vähän flegmaattisestikkin sosiaalityöntekijöihin, psykologeihin ja ennen kaikkea lääkäreihin.

 

Tätä masennusta on miun kohdalla yritetty hoitaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä tässä alle 7000 asukkaan kylässä on tarjoilla. Olen ollut jopa aikoinaan osasto-kierteessä tämän masennuksen kanssa. On kokeiltu erilääkkeitä, mutta niistä ei oo ollut kun harmia. Mulla meni koko vuosi 2012 painoa pudottaessa kun masennus-lääkkeiden takia olin lihonnut lähes 30 kiloa. Jatkuvasti sain olla ostamassa kokoo isompia vaatteita kun edelliset alkoi jäädä pieneksi. Tuolloin painoin lähes 80 kiloa ja joka kerta kun katsoin peiliin, näin ainoastaan sen 169 senttisen läskipalleron jolle ei lemppari-farkut menny jalkaan.

 

Vaikka muut ei minua läskinä nähny, se ei vaikuttanu siihen, millaisena minä näin itseni... Eli läskinä. Olo paheni joka kerta kun katsoin peiliin. Yhtä hyvin olisin voinut olla vilkasematta peiliin, mutta koska asuin vielä tuolloin kotiväen nurkissa ja mulla oli huoneessa 4-ovinen peileillä varustetut likuovi-kaapit, niin kyllähän sitä aina ohi mennessään näki itsensä sieltä peilistä.

 

Olen puhunut tästä masennuksesta jopa lääkärille, mutta mitäpä nuo yleislääkärit tässä pienessä kylässä tekisikään muuta kun määräävät pillereitä ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Onhan se päivän selvää että kun yleislääkärin palkka on yksityisen lääkärin palkkaan verrattuna paskempi, niin eihän tuolla paikallisessa arvauskeskuksessa voi mitään erityistä odottaa. Vastaan otto on jo aulassa ilmottautumis-pisteellä todella perseestä ja lääkäri ei vaivaudu edes tekemään mitää alustavia/tarkentavia kysymyksiä tilanteesta. Minuu oikeen kauhistuttaa joka kerta että koska se lääkäri oikein syyllistyy hoitovirheeseen määräämällä jotain vääränlaisia pillereitä.

 

Ja vieläpä kun tuo tilanne tuossa paikallisessa arvauskeskuksessa on se että lääkäreitä ei vaan ole tarpeeks, kunnalla ei tietenkää oo varaa palkata lisää kun kaikki rahat menee kreikkaan, ja se seuraava aika mikä tarjoilla on, menee sinne 2-5 viikon päähän. Paikalliset mummelit menee ja varaa kaikki päivystys-ajat, mutta sen verran minä noista päivystys-ajoista tiedän että noissa päivystys-ajoissa saa joutua varttumaa pahimmillaa monta tuntia sitä omaa vuoroaa ja sit ku se oma vuoro vihdoin ja viimenään tulee, nii palvelu on suoraa sanottuna aivan hanurista.

 

Mie olen jopa käynyt terapiassa ja puhunu tästä masennuksesta, mistä se johtuu, mitkä kaikki asiat mun elämän varrella on saanu tän aikaan.  No okei, se terapeutti oli ihan kiva, mutta sitte alko jossaki välissä tuntumaan että nyt on kaikki kerrottu, eikä mitää kerrottavaa enää oo, niin sitte se loppu se terapiassakin käyminen.

 

Tänä päivänä homman nimi on se, että kaikki tuntuu pakko-pullalta. Töissä käyminen tuntuu pakko-pullalta, kaupassa käyminen tuntuu pakko-pullalta, kämpän siivoominen tuntuu pakko-pullalta ja jopa ruuan laittaminen tuntuu pakko-pullalta.

 

Ennen mie sain päivän aikana vaikka mitä aikaseks, mutta tätä yllä kuvattua on ollu jo taas muutaman kuukauden päällä. Se mikä ennen tapahtu ihan rutiinilla, tuntuu nyt pakko-pullalta, eikä mitää huvita tehä. Aamusin jalkeille pääseminen on melkoisen hankalaa.

 

Ja vielä kun tähän masennukseen höystetään tämä yksinäisyys, jonka kanssa painiskelen edelleen nii se tämä masennuskin tuntuu tuplasti pahemmalta. Jopa se vetää vielä kahta surullisemmaks kun ei oo ikinä saanu kokea olevansa välitetty ja hyväksytty tällasena kun on... Kyllähän sen tietää että ne niinsanotut tavalliset ihmiset kiertää masennusta sairastavat kaukaa...

 

Eli mitä muita vaihtoehtoja jää jälelle kun olla yksin? Jos niin monet kerrat on luottamus petetty, tunteilla leikitty, jätetty porukan ulkopuolelle, eikä kukaa välitä...