Tiedättekö sen tunteen kun oikeasti olisitte valmiina tarjoamaan kuuntelu-apua jollekkin ihmiselle joka sitä tarvii? Ehkä myös tuotte omia näkemyksiä, mielipiteitä ja vinkkejä esille miten tilanteesta voisi EHKÄ selvitä tai helpottaa sen selvitämistä. Parhaanne mukaan yritätte kuunnella tätä toista osapuolta mutta torjuu kaiken sen vähäisenkin avun mitä tarjotatte.

Kovimpa on paljon viime aikoina itselläni ollu tuota riittämättömyyden tunnetta pinnalla. Olen yrittäny kuunnella ja parhaani mukaan jeesata kavereita, vaikka omatkin asiat on enemmän tai vähemmän v*tuillaan. Olisi itsellänikin ajatuksia ja tuntemuksia käsittelemättä, mutta pelkästään perheen ja kavereidenkin tähden on pitäny olla vahva ja yrittää veren maku suussa painaa eteepäin. Olishan se kiva jos edes sais joskus itekkin asettua ja käydä vähän läpi omiakin ajatuksia ja tuntemuksia... Ehkä myös puhua niistä jonkun sellasen kanssa joka oikeesti ymmärtäis, mut vaikeeta se on kun pitää toisten huolia ja murheita kuunnella ja kuuliaisesti niellä se kaikki.

Ei siinä, kyllähän mä mielelläni kuuntelen jos tarvetta on, mutta periaatteessa seki on ihan turhaa touhua jos toinen ei ota apua vastaa vaa torjuu sen tarjoilla olevan avun ja käy heti vetämään mitä ihmeellisimpiä johtopäätöksiä. Ei oo tää elämiin aina niin pumpulista ja ruusuilla tanssimista, mut siinä vaiheessa jos oikeasti haluais sisimmässään apua, mutta sitten kun sitä olis tarjoilla ja vaihtoehtojakin avun saamiseks olisi vaikka muille jakaa niin sitte torjutaa se apu. Tässä kohtaa ei henkilö X voi syyttää kun itseään. Ei sitä apua kannata edes sisimmässään toivoa jos sitä ei sitte kuitenkaan huolita.

Sitten on tämä kasti joka ensin saa jonkun ihmisen täydellisen luottamuksen puolellee (kaveri/ystävä) niin sitte käytetään tätä luottamus-asemaa väärin. Valehdellaan, puhutaan selän takana, haukutaan ja mitä kaikkea ny mieleen juolahtaa. Toisinsanoen ollaan kaksinaamasia tekopyhiä. Mitä ihmettä nämä ihmiset sitten tekee tällä luottamuksen saaneilla ihmisillä jos pitää olla niin kaksnaamasia? pitääkö sitä ehdointahdoin tehä vielä niidenkin elämästä hankalaa, jotka oikeasti olis valmiita vaikka pilaamaa yöunensa ja vaarantamaa oman mielenterveytensä auttaaksee muita?

Kyllä se vaan itsestäkin tuntuu pahalta kun yrittää olla vahvempi kun mitä oikeasti on ja sekin vaan sen tähden että on valmis uhraamaan omat yöunensa ja mielenterveytensä toisen auttamiseks ja toinen vaan torjuu sen avun. Sitten jos ei enää apua oo tarjoilla niin sitte haukutaan ylimieliseks tai jotain muuta vastaavaa. Periaatteessa sitä voisi olla jatkossa sitten tarjoamatta sitä apua ja lopettaa sen kuuntelemisen jos toinen ei o valmis edes harkitsemaan ja punnitsemaa mielessää niitä lukuisia vaihtoehtoja mistä sitä apua niihin ongelmiin on saatavilla.